Vähän ikävä sanoa että lomiltapaluu on yhtä mustaa yötä jossa kiirastulet palaa oranssin keltaisina suurina roihuina polttaen ruumistani ja palaneesta ihmislihasta nouseva katku kirvelee rikkihapon lailla kurkussa lamaannuttaen hengityksen. Ensimmäisen työpäivän jälkeen sitä on täysin loppuunpalanut, musta hiiltynyt savuava raunio. Ehkä vähän liioitellen sanottu mutta aika lähellä tuolta se tuntuu. 

Lomaltapaluun logiikka toimii tavallaan päinvastoin kun hammaslääkärissä käynti. Jos takahampaassa jomottaa täytyy kohdata hammaslääkärin kauhut ja tuntea hetkellisesti vihlovaa tuskaa jotta pääsee eroon jomotuksesta.   

Loman aikana on saanut lepuuttaa aivoja ja elää minuutti minuutilta ilman että täytyy tehdä mitään. Saa tehdä jos haluttaa mutta ei ole pakko. Siinä tottuu nopeasti sellaiseen rentoon pumpulissa kellimiseen ja sitten kun palaa takaisin töihin alkaa heti stressi painaa päälle, mistään ei tule mitään ja mikään ei kiinosta. Kunnes sitten taas pienen rekyylin jälkeen alkaa homma luistaa ja työt sujuu painollaan.

Muutos vaatii aina pohjakosketuksen, oli se muutos sitten hyvä tai paha? Outoa